Monesti kuulee väitettävän joko suoraan tai epäsuorasti, että kulttuuri on vain opittu asia, joka on lähtöisin yksilön sosiaalisesta ympäristöstä. Vaikka ihmisluonnon ja kulttuurin sekä kulttuurin ja persoonallisuuden rajoista väitelläänkin, kenen tahansa asiaan liittyviä luonnontieteitä ja evoluutiopsykologiaa ymmärtävän ihmisen näkökulmasta suorat tai epäsuorat väitteet siitä, että kulttuuri ei ole millään tavalla seurausta geeneistä ovat selkeästi virheellisiä, suorastaan epätieteellisiä ja täten vähintäänkin hieman höpsöjä.
Ihmisluonto ei ole eikä voi olla mikään muuttumaton tekijä, joka on kaikissa populaatioissa keskimäärin sama, kuten käytöstä vain opittujen asioiden seurauksena pitävät vaikuttavat ajattelevan. Miksi? Lyhyt vastaus: luonnon takia. Pitkä vastaus: Kun jokin ihmispopulaatio sopeutuu ympäristönsä olosuhteisiin, on sen pakko käydä läpi myös kulttuurillinen murros, jotta se voi selvitä tai jopa menestyä kyseisessä ympäristössä. Molemmat näistä tekijöistä vaikuttavat kyseisen populaation ihmisyyden vaistonvaraisen pohjan muodostavia henkisiä ominaisuuksia perustavanlaatuisesti määrittelevien geenien pooliin vääjäämättä jossain määrin, koska tietyt geneettisesti perinnölliset tekijät johtavat siihen, että niitä kantavat yksilöt lisääntyvät heitä ympäröivissä luonto- ja kulttuuriolosuhteissa enemmän kuin kyseinen populaatio keskimäärin. Erityisen haastavat ajanjaksot, kuten vaikkapa sota tai nälänhätä aikaansaavat voimistunutta valintapainetta, ensin mainittujen vaikuttaessa etenkin miespopulaation kehitykseen mahdollisesti hyvinkin voimakkaasti. Mitä haastavammat olosuhteet ovat, sitä nopeammin populaation keskimääräiset ominaisuudet muuttuvat, mikä tarkoittaa myös sen keskimääräisen perinnöllisen luonteenlaadun muuttumista. Geneettinen eroavaisuus ei selvästikään ole uskon- tai mielipideasia, koska ympäristöön sopeutuminen muuttaa minkä tahansa lajin tai populaation vaistoihin ja kykyihin vaikuttavaa perimää sukupolvien saatossa; Homo sapiens ei ole eikä voi olla mikään yksittäinen poikkeus tästä.
Ottaen huomioon sen, että geenit ovat itsekkäitä eli että ne pyrkivät maksimoimaan oman menestyksensä, toisin sanoen levinneisyytensä, luonnollisesti pyrimme yhteistyöhön ensisijaisesti omalle populaatiollemme tyypillisiä geenejä kantavien yksilöiden kanssa, joiden kanssa yhteistoiminta on valintapaineen seurauksena kehittynyt sellaiseksi, että se parantaa omia menestysmahdollisuuksiamme, koska se on luonnollisesti pyrkinyt maksimoimaan toiminnan sujuvuuden. Toissijaisesti yhteistoimintaa luultavasti harjoitetaan muiden sellaisten ihmisten kanssa, joiden geenit tekevät heistä kanssamme hyvin yhdessä toimivia yksilöitä ja tämä onnistuukin mitä luultavimmin parhaiten sellaisten ihmisten kanssa, joiden esivanhempiin on kohdistunut samankaltaisia valintapaineita.
Valintapaineiden siis johtaessa vääjäämättä menestystä aikaansaavien tai ainakin selviytymisen mahdollistavien geenien yleistymiseen kyseessä olevassa populaatiossa, saattaa se ajan mittaan johtaa jonkinlaisen kansallisen luonteen tai toisin sanoen paikallisesti tyypillisen ihmisluonnon tietynlaisen muunnoksen kehittymiseen, jota voi ehkä luontaiseksi kulttuuriksikin kutsua. Vaikka geneettinen vaihtelu yksilöiden välillä on suurempaa kuin populaatioiden välinen geneettinen vaihtelu, nämä populaatioiden väliset erot voivat hyvinkin olla juuri niitä kansakuntia määritteleviä ja koossapitäviä tekijöitä. Koska DNA:n jatkuva siistiminen vaatisi eliöltä resursseja eikä parantaisi sen selviytymismahdollisuuksia ja luonnonvalinta ei täten saa aikaan DNA:ta mahdollisimman siististi ja tehokkaasti hyödyntävää genomia, suuri osa yksilöiden välisestä geneettisestä vaihtelusta saattaa täten olla käytännössä enemmän tai vähemmän merkityksetöntäkin eli lähinnä eräänlaisia geneettisiä sormenjälkiä. Yksilöiden välisen vaihtelun suurta osuutta lajimme kaikesta geneettisestä vaihtelusta saattaa kuitenkin osin selittää aika hyvin se, että jokaisessa yhteiskunnassa tarvitaan ihmisiä, jotka erikoistuvat erilaisiin yhteiskunnallisiin rooleihin tai ekolokeroiden sosiaalisiin vastineisiin, joita voinee sosiaalisiksi lokeroiksikin nimittää ja mitkä mahtavat olla ihan ihmiskunnan alkuaikojen perua.
Koska samankaltaiset valintapaineet johtavat todennäköisesti eri populaatioiden samansuuntaiseen kehitykseen eli perusluonteeltaan monella tapaa samankaltaisiin kansakuntiin, onkin aivan päivänselvää, miksi jotkin kansat suosivat yhteistyötä joidenkin tiettyjen kansojen kanssa, vaikka eivät olisikaan varsinaisesti sukua toisilleen; hieman vastaavasti verrattain läheistäkin sukua olevat kansat ovat saattaneet muovautua käytökseen vaikuttavilta osilta aavistuksen erilaisiksi. Tämä selittäneekin aika hyvin sen, että miksi me suomalaiset tunnemmekin itsemme usein suhteellisen kotoisiksi etenkin pohjoisgermaanisten kansojen parissa ja myös ehkä aavistuksen vähäisemmässä, mutta silti huomattavissa määrin muidenkin germaanisten kansojen edustajien kanssa toimiessa, ovathan he kuitenkin skandinaavisten siirtolaisten jälkeläisiä, kuten niin suomen- kuin ruotsinkieliset länsisuomalaisetkin ovat jossain määrin; samoilla alueilla asuvien suomen- ja ruotsinkielisten länsisuomalaisten väliset geneettiset erot ovatkin melko pieniä, vaikka joissain ruotsinkielisissä kunnissa ruotsalaisen perimän osuus lähenteleekin kahta viidesosaa. Itä- ja länsisuomalaisten heimojen pienet luonteenlaatuerot selittynevätkin muun muassa tällä. Suomalaisten nykyinen geenipooli onkin saatavilla olevan tiedon perusteella muun muassa ruotsalaisten aikoinaan ilmeisen runsaahkon maahanmuuton seurauksena lähes yhtä suuri kuin kaikkien germaanisten kansojen yhteensä eli luultavasti riittävän suuri, mikä tekee kansastamme siinä mielessä aika poikkeuksellisen, että tunnemme kuitenkin varsin voimakkaasti olevamme yhtä kansaa: meitä yhdistävä suomalaisuus saattaakin olla dominoiva piirre. Näiden edellä mainittujen enemmän tai vähemmän samanmielisten kansojen edustajilla on tapana tehdä monia asioita meihin suomalaisiinkin vetoavin tavoin, etenkin jos kansainvälinen politiikka, mielipuoliset tyrannit, vinksahtaneet kapitalistit tai vallastaan seonneet byrokraatit eivät rajoita heidän tekemisiään liikaa; heidän perusluonteensa tuleekin heidän yhteiskunnissaan parhaiten esille yksityisellä ja kolmannella sektorilla, joilta se päätyy ajan mittaan muovaamaan politiikkaakin, jos valtiojärjestys on oikeasti toimiva. Mielenkiintoisesti Euroopan ulkopuoleltakin löytyy maita, joiden väestön luonteenlaatu johtaa monesti meihin suomalaisiinkin vetoaviin ratkaisuihin ja toimintatapoihin; lisääntyneestä niin taloudellisesta kanssakäymisestä kuin ajatustenvaihdannastakin tällaisten maiden kanssa saattaisikin olla molemminpuolista hyötyä.
Hieman epämääräinen ja enimmäkseen tunnepohjainen käsitys tällaisesta luonnollisesta kansallisen solidaarisuuden tunteesta, mihin tukeudumme etenkin vaikeina aikoina ja mitä jotkut saattavat pitää jonain yliluonnollisenakin onkin ilmeisesti juuri se tekijä, mikä johti kansallisromanttiseen nationalismiin ja ajan mittaan nykyaikaisiin kansallisvaltioihin, joissa kansallismielisyys on normi eikä poikkeus. Koska ymmärryksemme nationalismista on kehittynyt huomattavasti alkukantaisia tuntemuksia hienostuneemmaksi, voisimmekin luopua romanttisesta nationalismista ja kaikenlaisesta siihen usein liittyvästä uskonnollisuudesta huoletta kokonaan ja siirtyä perin rationaalisen tieteellisen nationalismin aikakauteen, koska nationalismia ilmiönä voidaan selittää ja ymmärtää tieteen kautta paremmin. Asioita pitäneekin tutkia huomattavasti tähänastista järjestelmällisemmin ja kokonaisvaltaisemmin.
Olemme lähtökohtaisesti sosiaalinen laji ja ajan kanssa tietynlaiseksi kehittyneen populaation jäsenet toimivatkin siis todennäköisimmin parhaiten yhdessä luonnostaan samankaltaisten ihmisten kanssa. Yksikään ihminen ei siis ilmeisestikään voi syntyä tyhjänä tauluna ja kansakuntien on yksinkertaisesti mahdotonta olla pohjimmiltaan samanlaisia. Päinvastaisen edes epäsuorasti väittäminen onkin hyvin selkeä merkki niin tekevän yksilön pyrkimyksistä harhauttaa toisia tai vähintäänkin äärimmäisestä, suorastaan todellisuudesta irtaantuneisuuden tasolla olevasta ymmärtämättömyydestä.
Ihmiset, joilla on globalistinen ”yksi kansa, monta kulttuuria” -käsitys ihmisyydestä ovatkin varsin selkeästi vain yksinkertaisesti väärässä ja jos politiikkaa tehdään heidän käsitystensä pohjalta, lopputuloksena on kaaosta. Maat, joissa on monia suhteellisen suuria etnisiä ryhmiä ovat eräänlaisia keskenään valta-asemista kamppailevien ainakin nimellisesti yhteisten sääntöjen puitteissa toimimiseen sitoutuneiden kansojen yhteenliittymiä ja jos nämä kansat ovat keskenään laajamittaiseen aitoja synergiahyötyjä tuottavaan yhteistoimintaan kykenemättömiä, ovat ne suorastaan sekamelskoja, joiden yleinen väistämättä verrattain ontto kulttuuri pyörii ehkä valuutan, uskonnon, uskonnon kaltaisen tradition tai näiden jonkin yhdistelmän ympärillä. Tällaiset maat eivät olekaan kansakuntia sanan varsinaisessa merkityksessä vaan ennemminkin konkreettisen muodon saaneita enemmän tai vähemmän idealistisia aatteita ja joiden päälle liimattu kulttuuri selittääkin niissä usein esiintyvät lajillemme tyypillisen sosiaalisen ympäristön puutteeseen liittyvät moninaiset ongelmat. Näistä ongelmista tavallisimpiin kuuluvat pysyväisluonteinen yhteiskunnasta vieraantuneisuuden tunne sekä jatkuva ja usein vain hädin tuskin verhottu alkukantainen vihamielisyys saattavatkin ehkä johtaa ylikorostuneen yksilökeskeisen ja/tai sosiaalisesti vastuuttoman, jopa eläimellisen käytöksen yleistymiseen siten, että lopputulos on yhteiskunta, jossa yksilöt voivat pahoin ja/tai jossa on jatkuvasti käynnissä vähintäänkin matalan intensiteetin sisällissota, etenkin jos yhdellä tai useammalla sen muodostavalla kansakunnalla on myös kulttuuri, joka on pohjimmiltaan täysin yhteensopimaton muiden kyseisen yhteiskunnan muodostavien kansakuntien kulttuurien kanssa.
Sellaiset ihmiset, jotka pyrkivät aiheuttamaan jonkin kansakunnan jäsenille vahinkoa esimerkiksi käyttämällä heitä hyväksi, johtamalla heitä harhaan, saamalla heidät haaskaamaan aikaansa ja/tai muita resurssejaan tai vaikkapa ihan suoralla väkivallalla ovat kohteena olevan kansakunnan näkökulmasta varsin yksiselitteisesti ihmisen muodossa olevia vihollisen aseita eli toisin sanoen vihollistoimijoita, mikä saattaa selittää sen, että miksi etenkin yksilöt, jotka ovat luonteenlaadultaan kansansa edun turvaamiseen hyvin sopivia eli ainakin suojeluvaistoltaan hienostuneita saattavat ilmaista monenasteista ja -muotoista vihamielisyyttä havaitsemiaan uhka- ja haittatekijöitä kohtaan; se on heidän luonnollinen yhteiskunnallinen roolinsa muiden mahdollisten roolien ohella. Jos valintapaine on johtanut siihen, että kansakunnan keskimääräinen suojeluvaisto on kehittynyt poikkeuksellisen voimakkaaksi, on kyseisellä kansakunnalla taatusti myös erityisen hyvä luontainen kyky vastustaa heille vihamielisten tahojen pyrkimyksiä alistaa heidät, vaikka sen haitalliselle kumouksellisuudelle alttiilla eli melko lyhytkatseisilla jäsenillä ei välttämättä olisikaan. Tällä tavalla terveitä populaatioita alistamaan pyrkivät ja heidän edellä mainitun kaltaiset vähintäänkin hieman ymmärtämättömät kätyrinsä ovatkin täten tuomittuja epäonnistumaan, mikä tietysti johtaa ajan mittaan aina vain hienostuneemmin omaa etuaan ajavaan kansakuntaan eli haitallisten toimijoiden aina vain vähäisempiin toimintamahdollisuuksiin ja heidän suhteellisen osuutensa jatkuvaan pienenemiseen kyseisessä populaatiossa.
Tässä vaiheessa lienee parasta huomauttaa, että perinteillä ei ole mitään itseisarvoa ja onkin lähinnä mieletöntä pitää kiinni perinteistä vain siksi, että ne ovat perinteitä, ne kun voivat olla haitallisiakin, esimerkiksi vihamielisten tahojen luomia ja maahan väkisin tuomia. Kansallinen etu on tärkein ja sen edistäminen saattaakin edellyttää nopeutettua kulttuurievoluutiota – vaikuttaisikin olevan viisainta harjoittaa luontaisen kulttuurimme kanssa mahdollisimman hyvin yhteensopivaa politiikkaa.
Yhteenvetona voidaankin todeta, että jonkin muotoinen nationalismi on osa ihmisluontoa ja sen hävittämiseen pyrkiminen on täten rikos ihmisyyttä vastaan.