Pakolaiskriisi viimeistään on osoittanut sen, ettei Euroopan unionin kesken pääasiassa sovittu vapaan liikkuvuuden periaate toimi. On varmasti totta, että kun Schengen- ja Dublin-sopimuksia laadittiin, ei nykyisenkaltaisen kansainvaelluksen mahdollisuutta otettu huomioon. Väestöräjähdyksen olemassaolon tietäen tästäkin on toki varoiteltu säännöllisin väliajoin, mutta nämä puheet ovat kaikuneet kuuroille korville ja leimattu populismiksi.
Aiemmin mainittuja sopimuksia rikotaan minkä ehditään, vastuuta siirrellään ja vähitellen ollaan alettu ylivoimaisen tilanteen edessä siirtyä puolustamaan omia ulkorajoja. Minkään kansainvälisen sopimuksen täysimääräinen ja poikkeukseton noudattaminen ei olisi ongelma, jos ei siitä koituisi osanottajavaltiolle yksinomaan laskennallista haittaa. Pakkokeinot eivät koskaan ole oikein.
Tilanteen eskaloiduttua itse kukin EU:n jäsenvaltioista on siirtynyt ajamaan omaa etuaan esim. tiukemman rajavalvonnan kautta, joka toki kuuluu kunkin valtion hallinnon keskeisimpiin ydintehtäviin. Katseet ovat kääntyneet ideologiasta todellisuuteen ja ennen kaikkea tulevaisuuteen. Sellainen jokaisella maalla on tulevine jälkipolvineen edessä. Kera lukuisten ja resursseja nielevien vuosittaisten turvapaikanhakijoiden tai ilman.
Euroopan unionin toimimattomuuden sydän on kaiken aikaa ollut jäsenvaltioiden keskinäinen hajanaisuus. Jos diversiteetti maiden ominaistapakulttuurissa ja valtiollisessa taloudenpidossa on niinkin erilaista kuin mitä se on ollut esim. Suomen, Espanjan, Saksan, Kreikan ja Romanian asettuessa vertailuun keskenään, on mahdotonta kuvitella, että nämä ja monta eri mittareilla välimaastoon sijoittuvista valtioista kykenisivät muodostamaan aidosti yhden sekä yhteisen päämäärän eteen ponnistelevan kokonaisuuden, joka sanellaan korkeammalta taholta.
Samaan maanosaan mahtuu kuin mahtuukin varsin paljon erilaisia intressejä ja tapoja hoitaa politiikkaa, joka on käynyt ilmi osallistumisaktiivisuudesta humanitaariseen avustustyöhön jo ennen tämänhetkistä pakolaiskriisiä. Osittain tämä on ollut sidottua kunkin EU-jäsenmaan taloudellisiin realiteetteihin, joka on ihan oikein. Niitä, joilla edellytykset ovat olleet toisia paremmat, on senkin edestä suitsittu osallistumaan yhä voimakkaammin. Tämä vastaavasti ei ole oikein.
Suomen vapaaehtoinen pakolaiskiintiö ei ole enää pitkään aikaan merkinnyt mitään siitä huolimatta, että sellainen on käytössä verraten harvalukuisella joukolla EU-maita, koska aina on löytynyt Saksaa ja Ruotsia, jotka ovat kilvoitelleet itsetuhoisella tavalla humanitaarisen supervallan ykköspaikasta. Ja jotka ovat olleet pakotettuja nöyrtymään tilanteen ylivoimaisuuden edessä.
Unkarin rajoilleen rakentamat aidat pakolaistulvan hillitsemiseksi ovat toki ääriesimerkki. Kevyempää kauraa on se, että Ruotsin viranomaiset tiettävästi myötävaikuttivat siihen, että valtiollinen SJ-rautatieyhtiö kuljetutti tuhatmäärin turvapaikanhakijoita Haaparantaan. Saksa perääntyi lupauksestaan olla palauttamatta ensimmäistäkään syyrialaista muihin EU-maihin. Itävalta, Slovakia ja Hollanti ottivat käyttöön rajatarkastukset.
Etnokulttuuriset eroavaisuudet, ihmisten pyrkimys tukeutua samoihin/vertaisiinsa viiteryhmiin ja pyrkimykset säilyttämään suvereniteetti, so. itsemääräämisoikeus, on ennen pitkää johtanut suurten sekä pääsääntöisesti väkivalloin tai pakkokeinoin ylläpidettyjen imperiumien murentumiseen. EU:kin alkaa vähitellen vaatia läjässä pysyäkseen pakkokeinoja, jotka tulevat synnyttämään entistä voimakkaampia vastareaktioita.
Edessä on paluu itsenäisiin ja täydellisesti suvereeneihin kansallisvaltioihin ja niin on hyvä.