Syyrian vuoden 2011 kapinan tapahtumat muistuttavat 1930-luvun Espanjaa, jos vaihtaa al-Assadin hallinnon tilalle Francon falangin, Syyrian kapinallisten tilalle Espanjan tasavallan, islamistit bolševikkien tilalle ja Syyrian ruohonjuuritason paikallisneuvostot anarkistien tilalle.
Konfliktien alut erosivat toisistaan, koska tasavalta oli Espanjan laillinen hallitus jota vastaan falangistit nousivat kapinaan. Franco kuitenkin vakiinnutti pian valtansa osassa Espanjaa, ja tästä eteenpäin historian kulku Espanjassa ja Syyriassa alkaa muistuttaa toisiaan.
Syyria ja Espanjan tapahtumien yhteneväisyydet
Espanjassa Francon etenemisen pysäytti spontaani kansanliike, joka järjestäytyi anarkistisen mallin mukaisesti. Samoin Syyriassa sekä mielenosoitukset että aseellinen kapina olivat alunperin horisontaalinen ja demokraattinen liike ilman keskitettyä johtoa. Järjestäytymisen mallia inspiroi muiden ohella hallituksen vankilassa vuonna 2013 kuollut anarkisti Omar Aziz. Syyrian kansannousu oli alunperin väkivallaton, ja väkivallaton vastarinta jatkuu yhä vaikka se onkin jäänyt sotimisen varjoon.
Ajan mittaan kuitenkin bolševikit saivat Espanjan tasavallasta yhä vahvemman otteen, aivan kuten islamistit ovat saaneet yhä vahvemman otteen Syyrian oppositiosta. Espanjan sisällissodan lopussa tasavalta alkoi muistuttaa Neuvostoliiton mallista diktatuuria. Samoin Syyriassa on yhä vaikeampaa nähdä mitään maallista aseellista oppositiota, Rojavan kurdeja lukuunottamatta.
Kehityksen syyt ovat osittain samat ja osittain erilaiset. Ainoa Euroopan hallitus joka tuki Espanjan tasavaltaa sotilaallisesti oli Neuvostoliitto, ja Neuvostoliitto kanavoi tukensa Espanjan alkujaan vaatimattoman bolševikkijärjestön kautta. Tämän ansiosta leninistit saivat ajan mittaan niskalenkin tasavallasta, ja anarkistiset yhteiskunnalliset kokeilut tuhottiin. Syyrian kapinallisia ovat tukeneet lähinnä Saudi-Arabia, Qatar ja Turkki. Nämä ovat kanavoineet tukensa islamisteille, ja se on edesauttanut islamisteja kaappaamaan koko kapinan.
Islamismin nousu Syyriassa
Islamistien menestykselle on myös paikallisia syitä. Espanjassa bolševikit saivat puolelleen keskiluokan ja virkamiehistön jotka pelkäsivät anarkistien ajamia yhteiskunnallisia muutoksia. Syyriassa paikallisneuvostojen toiminta ei vaarantanut keskiluokan asemaa, mutta etniset jännitteet pelasivat islamistien pussiin.
Konfliktin kääntäminen demokratiakamppailusta etniseksi vihanpidoksi on edullista al-Assadin hallinnolle. Se on pyrkinyt aktiivisesti edistämään tätä kehitystä, vapauttamalla islamisteja vankilasta ja kostamalla kollektiivisesti kapina-alueiden sunnisiviileille. Kun kapinalliset reagoivat tähän ryöstämällä, raiskaamalla ja ampumalla alaviittisiviilejä, ei alaviiteille jää muita vaihtoehtoja kuin turvautua al-Assadiin. Nyt alaviitit kokevat taistelevansa kansansa henkiinjäämisestä, he eivät mistään hinnasta halua luopua al-Assadista, jonka he kokevat olemassaolonsa takeeksi.
Islamismi tarjoaa arkaaisen yhteiskuntamallin, johon voi kääntyä modernin yhteiskunnan romahtaessa. Islamistit nousivat merkittävään asemaan myös Tšetšeniassa yhteiskunnan luuhistuttua ensimmäisen Tšetšenian sodan seurauksena. Kun lukee Syyrian kapinallisten tappioista, voi myös ymmärtää miksi uskonnolla on kapinassa tärkeä osa. Wikipedian mukaan kapinalliset ovat kärsineet tappioina 80 000 – 120 000 kaatunutta ja 26 000 kadonnutta ja vangittua. Pysyvästi vammautuneista ei ole arviota. Saman lähteen mukaan kapinallisilla (lukuunottamatta kurdeja ja Isisiä) on aseissa tällä hetkellä 200 000 - 270 000 taistelijaa, joten kapinallisjoukkoihin liittyvän ja niissä pysyvän todennäköisyys kuolla tai kadota on todennäköisesti yli 50%. On ymmärrettävää, motivaatiota on vaikeaa pitää yllä ilman rautaista uskoa seuraavaan elämään paratiisissa.
Näkemykset 30-luvun Espanjan anarkistimiliisin sotilaallisista kyvyistä vaihtelevat sen mukaan kysytäänkö anarkisteilta vai keneltä tahansa muulta. Itse uskon, että itseorganisoidut, epämuodolliset ja kevyesti aseistetut yksiköt voivat voittaa konventionaalisen armeijan, mikäli ensimmäisillä on etunaan aloite, nopeus ja ylivoima. Konfliktin pitkittyessä koulutettu ja raskailla aseilla varustettu vakinainen armeija kuitenkin voittaa. Sodan jatkuttua yli neljä vuotta Syyrian kapinallisilla on edelleenkin käytössään miltei yksinomaan käsiaseita, kranaatteja ja kotikutoisia pommiviritelmiä. He ovat kyenneet taistelemaan ennätyksellisen kauan, mutta tappiot ovat olleet hirvittäviä eikä voitto ole lähimaillakaan.
Näissä olosuhteissa on ymmärrettävää että kapinalliset liittyvät suurimpaan ja parhaiten aseistautuneeseen ryhmään, riippumatta siitä mikä on tämän ryhmän käsitys demokratiasta ja ihmisoikeuksista. Suuressa osassa Syyriaa tämä ryhmä on nyt Isis.
Isis nationalistisena projektina
Isis ei syntynyt Syyriassa vaan Irakissa, siellä maan sisäinen etninen konflikti alkoi miltei heti Yhdysvaltojen johtaman koalition miehitettyä maan vuonna 2003. Yhdysvallat ja Iso-Britannia päättivät nostaa valtaa lahkolaiset šiiat, jotka kiduttivat ja kidnappasivat Saddam Husseinin aikana valtaa pitäneen sunnivähemmistön edustajia. Irakin uusien johtajien oli helppo saada toiminnalleen "demokraattisen" järjestelmän siunaus, koska Irakin äänioikeutetuista noin 60% on šiioja. Sisällissota ja etninen puhdistus on jatkunut Irakissa 10 vuoden ajan, šiiat, sunnit ja kurdit ovat muuttaneet omille erillisille alueilleen ja kristityt ulkomaille. Koska väestöryhmät asuvat erillisillä alueilla, aika on tullut kypsäksi oman sunni-arabi kansallisvaltion perustamiselle, ja Isis on tämä kansallisvaltio.
Vaikka Isis puhuu keskiaikaisesta uskonnollisesta kalifaatista, sen käytäntö on ennemminkin nationalismia 1800- ja 1900-luvuilta. Isis tappaa siekailematta sen omaa sunniuskoa edustavia kurdeja ja turkmeeneja, jos nämä eivät ole valmiita sunniarabien poliittiseen hegemoniaan. Tuoreet kansallisvaltiot elättävät yleensä toiveita laajenemisesta, Suomessakin yritettiin marssia Vienanmerelle 40-luvulla. Isis uhoaa yhdistävänsä koko islamilaisen maailman, mutta se ei ole marssinut Turkin rajan yli. Se siis ymmärtää olevansa kansallinen projekti jolla on omat kansalliset rajansa.
Sunnien ja šiiojen riidat ovat lähtöjään 600-luvulta. Ryhmät ovat eläneet riitaisina mutta yhteisen hallinnon alla yli tuhannen vuoden ajan, etniset puhdistukset ja kansanmurhat ovat astuneet kuvaan vasta modernin kansallisvaltion käsitteen saavuttua islamilaiseen maailmaan. Tämän kehityksen myötä vanha kahtiajako on johtanut uusien kansallisten identiteettien syntymiseen.
Uskonto on luonut uusia kansallisia identiteettejä myös Euroopassa. Belgia syntyi Alankomaiden katolisten erottautuessa omaksi valtiokseen. Kroaatteja, bosniakkeja ja serbejä erotti alunperin vain uskonto, vasta myöhemmin kansallinen identiteetti ja osittain keinotekoisesti luodut erilliset kielet korvasivat uskonnollisen jaon.
Myös suomalaisten ja karjalaisten ero oli alunperin uskonnollinen, vielä 1600-luvulla karjalaiset kutsuivat kaikkia protestantteja ruotsalaisiksi, suomalaiset kaikkia ortodokseja ryssiksi. Kielet erosivat toisistaan, mutta ero oli liukuva ilman mitään selkeää maantieteellistä rajaa.
1650-luvun ruptuurisodan aikana suomalaiset ja ruotsalaiset puhdistivat Laatokan ja Inkerin ortodokseista , samaan tapaan kun Isis puhdistaa nyt valloittamiaan alueita šiioista, kurdeista ja jesideistä. Ryöstäminen, raiskaaminen ja murhaaminen on aina ollut eroittamaton osa nykyaikaisen kansallisvaltion rakentamista, tässä suhteessa Isis ei ole keksinyt mitään uutta. Isisin ainoa oma innovaatio on tämän prosessin kuvaaminen videolle ja laittaminen internettiin.
Länsimainen parlamentaristinen demokratia ja nationalismi syntyivät rinta rinnan. Järjestelmän legitimiteetti edellyttää kaikki luokat yhdistävää uskoa yhtenäisiin kansallisiin intresseihin, jotka eroavat kaikkien muiden kansojen intresseistä. Ilman nationalismia alamaiset kapinoisivat omia hallitsijoitansa vastaan, ja vaatisivat taloudellista tasa-arvoa ja suoraa demokratiaa parlamentaristisen sijasta. Yhtenäisen kansan luomisen nimissä suurin osa Euroopan etnisistä ja uskonnollisista vähemmistöistä joko väkisin assimiloitu, karkoitettu tai poltettu uunissa.
Kun Yhdysvallat valloitti Irakin vuonna 2003, se toisaalta liittoutui Saddamia vastustaneiden lahkolaisten poliittisten toimijoiden kanssa, ja toisaalta kuvitteli voivansa pystyttää modernin parlamentaristisen demokratian ilman nationalismia. Tämän seurauksena "vapautetun" Irakin enemmistö valitsi laillisesti ja demokraattisesti hallinnon, jonka näkemyksen mukaan vähemmistön kidnappaaminen, kiduttaminen ja murhaaminen on täysin ok. Sunnien ahdinko johtui vähemmistöasemasta, joten oli täysin loogista pyrkiä tekemään enemmistöstä vähemmistö silmittömien pommi-iskujen ja muunlaisen etnisen puhdistamisen avulla. Viimeisten 10 vuoden ajan Irakissa tauotta jatkunut siviileihin kohdistettu terrori on siis seurausta parlamentaarisen demokratian luontiprosessista.
Nationalismin asemaa ei tunnu mikään uhkaavan, siitä päätellen kuinka laajasti facebook-kansa väritti profiilikuvansa Ranskan lipun väreillä Pariisin iskujen jälkeen. Vaikka Isis voitettaisiin sodassa, sunniarabien nationalistinen projekti tulee elämään niin kauan kun nationalismi on välttämätön modernin valtion rakennuspalikka. Ainoa tapa hillitä sunniarabien nationalistista projektia Irakissa ja Syyriassa olisi loputon miehitys Länsirannan tyyliin.
Parlamentarinen demokratia, nationalismi, terrori, etniset puhdistukset ja kansanmurha kulkevat siis rinta rinnan. Näistä kolme ensimmäistä keksittiin Pariisissa 1790-luvulla, ja nyt ne ovat tulleet sinne takaisin.
En välttämättä tule vastustamaan länsimaiden hyökkäystä Isisiä vastaan, koska Isisin voitto ei sekään ole hyvä vaihtoehto (Venäjä taas on toistaiseksi hyökännyt enemmän kaikkea muuta oppositiota kuin Isisiä vastaan). Mutta jos Irakin ja Syyrian sunniarabeille ei ole ehdottaa mitään parempaa kuin vuonna 2003, ei länsimaiden hyökkäys Isisiä vastaan tule ratkaisemaan ongelmaa.
Antti Rautiainen